Talvisota jatkuu

Kirjaa eteenpäin luettaessa kirja alkoi muuttua enemmän sellaiseksi kuin sodan käsitin. Kirjan noin 50 viimeisellä sivulla kuvattiin tykkien räiskyntää ja sitä kuinka miehiä kaatui molemmin puolin. Ensin suomalaiset hyökkäsivät ja vähän sen jälkeen venäläiset hyökkäsivät ja tätä se sitten olikin kunnes jossain kohtaa Venäjä alkoi saada yliotteen sodankäynnissä. Itselleni kirjassa oli sellaisia kohtia, että teki mieli laittaa kirja välillä kiinni. Kirjassa oli muutamia inhottavia kohtia lukea kuten esimerkiksi ne joissa kuvailtiin kuinka miehiltä irtoili ja lenteli ruumiinosia tykkitulen osuessa niihin.

Kirjan loppu oli itselleni hieman vaikea käsittää. Ensin venäläiset tulevat suomen puolelle ilman aseita ja selittävät jotain ja sitten kirjassa jo kerrotaan että kaikki luulivat suomalaisten voittaneen ja rauhanehdot kuitenkin veti mielen katkeraksi. Kaiken kaikkiaan kirja oli todella hyvä ja sitä oli mielenkiintoista lukea. Oli uusi ja mukava kokemus lukea jostain aiheesta mistä tietää niin vähän.

Johanna

Antti Tuuri - Talvi sota

Päädyin lukemaan Antti Tuurin kirjan talvi sota. Mietin pitkään minkä kirjan lukisin ja valitsin kyseisen kirjan muiden mielipiteiden perusteella. Kirjassa on kuvattuna ihan tavallisen miehen kokemuksia sodassa.

Itse en ole juuri lainkaan tietoinen sodankäynnistä ja niimpä oletin, ehkä vähän tyhmää, että kirja alkaisi suoraan kuvauksilla tykkien paukkeesta sun muusta miten sodan käsitän. Kirjan ensimmäisiä sivuja oli tylsä lukea ja ehkä juuri siksi, että odotin kirjalta heti alusta asti paljon. Kirjan noin 50 ensimmäisellä sivulla kerrotaan sotaan valmistautumisesta. Itseäni ihmetytti kuinka paljon aikaisemmin  sotaan lähdettiin kun sota ihan oikeasti alkoi. Olen myös saanut jostain sellaisen käsityksen että sodassa olisi AINA aivan kauheat oltavat ja aikaa ei olisi mihinkään muuhun kuin itse sodankäyntiin. Kirjan alku kuitenkin kertoi aivan toisin kuin olin luullut. Tähän asti kirjaa on ollut ihan kiva lukea vähän vaan tylsää, mutta toisaalta kirjassa on ollut niin paljon uutta asiaa minulle niin se on tehnyt siitä hieman kiinnostavamman. 


Johanna

Tunteet pelissä

Mää en yleensä ole semmonen ihminen että leffat tai kirjat milläänlailla vaikuttais mun unensaantiin, saatika siihen että näkisin niistä unia. SS-kenraali kuitenkin kaivautui mun uneen viimeyönä.

Kirja on oikeasti todella rankka. Joskin se on ensimmäinen sotakirja - mihin itse olen törmännyt - joka avaa sotilaiden ihan todellista rintama-arkea. Lojuu ruumiita joka nurkassa. Kaveri jolle juttelit minuutti sitten onkin yhtäkkiä tunnistamaton kasa luita ja verta. Hyytävää, mutta niin todellista. En ole koskaan ajatellut että sota-aika - varsinkaan rintamalla - olisi mitään ruusuilla tanssimista, mutta en todellakaan ole osannut kuvitella miten raakaa se on. Eikä vain se miten raakaa. Vaan se että rintamalla sotivat joutuvat todistamaan sen kaiken. Päivittäin. Aamuin illoin. Keskellä yötä. Pelko on kokoajan läsnä. Kaikkien hermot ovat riekaleina. Päitä putoilee; fyysisesti ja henkisesti. Ei ole yksi eikä kaksi ihmistä joilla vain napsahtaa päässä, mistä seuraa vaikka juoksu päin seinää niin lujaa, että henki lähtee.

Kirja tukee ajatustani siitä että sodassa on oikeasti vain ne kaksi herra isoherraa isoissa taloissaan, jotka ovat eri mieltä siitä mikä konjakki on parasta. Isot kihot ikäänkuin pelaavat shakkia elävillä nappuloilla. Eikä nappuloiden menettäminen aiheuta herroille sen isompia tunnontuskia kuin shakkipelissäkään niiden taklatuksi tuleminen. Sotilaiden henki on johtajille niin yhdentekevä että yhden leivän palan varastaminen kuormasta johtaa kuolemaan. Kenraalit oikein huvittelevat ihmisten tappamisella. Kirjassa SS-kenraalin saapuessa tarkistamaan taisteluasemia, hän etsimällä etsii 'virheitä' ihmisten tekemisistä voidaakseen likvidoida heidät. Tätä murhanhimoa omissa riveissä kuvaa kirjan kohta jossa SS-Gruppenführerin joukkoineen on tarkistamassa lastenkotia, jonka keittiön ruokapadasta löytyy tykistöhevosen lihaa. Eihän se käy laatuun, jolloin SS-Gruppenführer hirtättää koko lastenkodin henkilökunnan ja lapset.

Sotilaiden sotahaluttomuuskin alkaa tässävaiheessa kirjaa jo olla selkeästi esillä. Ketään ei huvita enää. Kaikki saksalaiset tietävät Saksan hävinneen sodan aikapäiviä sitten. Mutta mikäli menee kenraalin (tai muun johtavassa asemassa olevan herran) kuullen vihjaamaankaan jotakin sodan häviämisestä, on kuula kallossa samointein.

Pieni inhimillisyys vallitsee kuitenkin sodassakin: "Palelemme. Näemme nälkää, pelko raastaa meitä, mutta silti voimme iloita fasaanista, joka juoksentelee sinne tänne palaneessa maastossa. Kukaan ei ammu sitä. Se olisi murha, ja vaikka tapamme joka hetki, emme ole murhamiehiä."

Lukiessa löytää itsestään aina joitain uusia tunteita. Nyt päässä pyörii lähinnä että miten yhtään kenenkään pää on voinut pysyä missään määrin kasassa, nähdessään ja aiheuttaessaan niin paljon kuolemaa.

Suhteet kunnossa?

Kirjotan tätä tekstiä koko kirjan luettuani. Haluun jakaa tässä yhden (niistä monista) ajatuksista, mitä kirjaa luettaessa minulle heräsi eli Annen suhteista muihin piilotteleviin ihmisiin. Toki kirja herätti muita vaikeasti käsiteltäviä ajatuksia, mutta halusin nostaa esille pohdintani perheen merkityksestä natsi-Saksan aikaan. Koen järkeväksi kertoa ensin hieman henkilöistä, jota liittyvät jotenkin tämän tekstin sisältöön.

Eli Annen lisäksi salaisessa siivessä asustelee Annen isä Otto ja Annen äiti Edith. Otto Frank oli ainoa perheestä, joka selvisi hengissä keskitysleireiltä. Annella oli myös sisar Margot, joka kuoli Annen kanssa erilaisiin tauteihin myöhemmin. Sekä Annelle erittäin tärkeä Peter van Pels, joka oli Frankin perheen lisäksi salaisessa siivessä asuneen perheen poika. Piilossa olijoilla oli neljä suojelijaa lisäksi, jotka kaikki olivat Otto Frankin yrityksen työntekijöitä.

Aloitan kertomaan lyhyesti Annen vanhemmista. Anne kirjoittaa päiväkirjassaan paljon omasta suhtautumisestaan muihin ihmisiin. Anne kirjoittaa eräässä kohdassa siitä, kuinka hänelle ei kelpaa äiti hyvän yön -sanojaksi isän sijasta. Annella onkin paljon läheisemmät välit isäänsä kuin äitiinsä, jota hän ei karkeasti sanottuna voi sietää. Isä tukee Annea enemmän, vaikka äiti yrittääkin muodostaa läheisimpiä välejä tyttäreensä. Tämä tekee minut surulliseksi. Itselläni on molempiin vanhempiini yhtä läheiset välit, ja minun onkin vaikea kuvitella, että tilanne olisi toisin. Annesta vain tuntuu, että äiti ei ymmärrä häntä.

Ymmärrän toki, että asiat eivät ole aina niin yksiselitteisiä, mutta mielestäni aina pitää yrittää. Annella ja äidillä ei ole mitään erityistä syytä vihata toisiaan, joten on surullista lukea, kuinka kaksi tukea tarvitsevaa eivät löydä toisistansa tukea. Erilaisten kriisien ja koettelemusten luulisi yhdistävän ihmisiä, mutta Annen tilanteessa tuntuu kuin ratkaisua ei löytyisi. Maailma ei ole ehkä sittenkään niin yksiselitteinen ja tiettyä kaavaa noudattva. Toisaalta kirja muistuttaa meitä siitä, kuinka kaikkia on vain siedettävä. Toiselle mahdollisuuden antaminen voikin vaikka johtaa korvaamattomaan ystävyyteen?

Tästä päästäänkin Peteriin.
"Päiväni ovat täyttyneet Peteristä, ei muusta kuin Peteristä, unista ja ajatuksista--"
Anne on ihastunut Peteriin, mutta vanhemmat eivät hyväksy Annen ihastumista. Anne on löytänyt Peteristä jonkun jolle jutella. On sääli, että Anne ja Peter joutuvat tyytymään toveruuteen, mutta toisaalta ei synny suuria riitoja ja sydänsuruja jo muuten musertavaan aikaan. On kuitenkin hyvä, että Anne ja Peter pitävät yhtäja puravat ajatuksiansa toisillensa. Vanhemmille ei kuitenkaan voi kaikesta puhua, vaikka toisin usein väitetään. Kasvava nuori tarvitsee mielestäni omaa ikäänsä lähellä olevia ystäviä, joille purkaa myös huonot päivät. Olisiko Annella ollut yksinäisempää ilman Peteriä? Uskon, että olisi. Kouluun ei pääse, ei ole muuta kuin perhe, ja Peter...

Kaikki suosivat Margotia, on usein Annen päällimmäinen ajatus siskostansa. Anne myös kokee tavallista sisaruskateutta luulleessaan muun muassa Margotin olevan ihastunut Peteriin, mutta tämä paljastuu myöhemmin vain kateudeksi ystävästä. Sisaruskateus on luonnollista, mutta sen pitäisi olla ohimenevää. Miksi? Kateus on uuvuttavaa ja luovuutta pois vievää etenkin sota-aikoina. Silloin tärkeintä pitäisi olla yhtäpitäminen, sillä kaikkihan ovat samassa jamassa? Ja sisarukset ovat tietysti kultaakin kalliimpia<3

Tulipas paljon kirjoteltua, mutta silti aika suppeasti.Toivottavasti tästä saa silti jotain irti! Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sitä, mitä Anne koki. Sota-tilanteessa kukaan ei pärjää yksin, jokainen tarvitsee toista. Tämä heijastuu myös nykymaailmaan; hyvin voiva ihminen tarvitsee ympärilleen muita ihmisiä voidakseen hyvin!

Ronja

Anne Frank: päiväkirja

Mietin pitkään, minkä kirjan valitsen. Lopulta päädyin siihen kaikkien lukemaan Anne Frankin päiväkirjaan. Itse luin sen vasta ensimmäistä kertaa nyt, kun jostain kumman syystä en sitä aikaisemmin ollut lukenut. Kirjani on hieman laajempi kokonaisuus verrattuna Nuoren tytön päiväkirjaan, jonka Annen isä Otto.H.Frank oli toimittanut.

                                                   

Kirja kertoo amsterdamilaisesta juutalaistytöstä, joka joutuu perheineen piiloutumaan vanhan liiketalon "salaiseen siipeen" 1942 juutalaisvainojen aikaan. Anne aloitti tuolloin kirjottamaan merkintöjä päiväkirjaan, minkä oli saanut 13-vuotislahjaksi. Anne alkaa kirjoittaa kuvitteelliselle ystävälleen Kittylle omista ajatuksistansa ja kokemuksistansa kahden vuoden ajalta.

Kuvittelin kirjan olevan erittäin ahdistavaa ja järkyttävää luettavaa. Yllätyin kuitenkin kirjan sävystä lukiessani sitä. Kirjassa Anne kuvailee asioita niin kuin tytöt normaalisti kertoisivat tavallisina aikoina. Annella on tavalliset nuoren tytön murheet ja ilot vaikkakin neljän seinän sisällä. Toisaalta onneton loppu vie ajatusmaailman heti pois tavallisesta nuoren tytön elämästä. Vaikka kirjaa ei ole kirjoitettu ahdistavasti, on se silti täynnä tuskaa. Kirjaa lukiessani mietin ainakin koko ajan natsi-Saksan julmuuksia, ja sitä kuinka se rajoittaa perheen elämää.

Natsi-Saksasta puhutaan paljon. Juutalaisvainot varmasti järkyttävät myös kaikkia. Kirjaa lukiessa aloin miettimään, kuinka vaikeaa on elää sisällä pelossa kaksi vuotta. En tiedä pystyisinkö itse olemaan noin toiveikas ja rohkea kuin Anne Frank päiväkirjan perusteella oli. Anne Frank antoi taas yhdet oikeat kasvot hirveälle aikakaudelle. Se auttaa meitä ehkä muistamaan ja näkemään asiat, niin kuin ne oikeasti ovat, tulevaisuudessa.

Kaiken kaikkiaan kirja on todella liikuttava tarkkoine kuvauksineen. Kirja ei jätä ketään kylmäksi, sillä kaikesta huolimatta se on täynnä toivoa paremmasta. Suosittelen lukemaan kirjan, jos et sitä ole vielä ehtinyt lukea!

Ronja

SS-kenraalin taru jatkuu

Sven Hasselin kirja on ottanut käännöksen entistä mielenkiintosempaan suuntaan. Kirjassa esitetään ensin pätkä jonkun herra-isoherrojen välisistä keskustelusta ja sitten seurataan keskustelun vaikutusta 16. panssaridivisioonan sotaelämään. On salaisia öisiä tehtäviä 'Iivanan' eli venäläisten linjoihin ja myös niskurointia.

Kirja kuvaa todella todentuntuisesti sotilaiden väsymystä sotaan ja sisältää todella järkyttäviäkin pätkiä isommista kahakoista ja yksittäistenkin iivanoiden osumista saksalaisten reiteille.

"Jalantynkä saappaineen sinkoutuu ilmaan"

Yksi kohta kirjassa painautui syvälle mieleeni. Se kertoo uusien preussisotilaiden siirtämisestä leiriltä taistelulinjaan. 16. panssaridivisioonan räiskyvin persoona Porta ajaa yhtä moottorireistä kohti taistelulinjaa. Porta on nauttinut vodkaa lieventääkseen sodan aiheuttamaa stressiä. Porta ajaa kaarteeseen hiukan liian lujaa mistä seuraa yhden alokkaan paiskautuminen reen laidan yli, jolloin alokas jää perässä tulevan kelkan alle.

"Kukaan ei piittaa hänestä. Hän on vain yksi monista, jotka luurankomies puhaltaa pois. Kuolemasta on tullut arkea." 

Olen sitä paljon pohtinut että mitä sotilaat ajattelevat, mitä heidän päässään liikkuu, nähdessään niin paljon kuolemaa. Aiheuttaessaan kuolemaa. Näkevätkö he lopunelämäänsä painajaisia ihmisistä joita ovat tappaneet, vai ajattelevatko he jotenkin tappamisen olevan oikeutettua sodan nimissä?
Koska mun silmissä ainakin sota on vaan muutaman ison herran halu, jota kyseinen herra (Esim. Hitler) toteuttaa kansalaistensa avulla. Ajattelevatko kansalaiset jotka joutuvat sitten herran käskystä tappamaan, että he eivät tapa vaan tämä herra tappaa? Näihin kysymyksiin toivon saavani joitain vastauksia lukemisen edetessä.

~Sanna K

Krikettipeli

Yksi Englantilaisen potilaan päähenkilöistä kutsuu sotaa krikettipeliksi. Tarkemmin sanottuna Amerikkalaisten ja Brittien sotaa. Ja eikö se sitä ole? Intialainen pomminpurkaja Kip, joka taistelee toisen sotaa.

Sota on taistelua vallasta. Sota lähtee vallasta, oli se sitten oikeutettua tai ei. Ja kun halutaan tuhota vihollinen, niin eihän se haittaa, jos siinä itsekin hyötyy samalla. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. 

Sotiminen ei ikinä katoa. Se piiloutuu hetkeksi pois ja salakavalasti jatkuu varjoissa. Maailma tietää liikaa sodista, tietää liikaa vallasta ja tietää liikaa hyödyistä. Ihmiset ovat itsekkäitä. Sota on itsekästä leikkiä.

''Kuinka te onnistuitte houkuttelemaan meidät tähän kaikkeen?'' Kip kysyy. Kip huutaa ja raivoaa englantilaiselle. Sota jatkuu aina, ja Kip on huomannut sen. Sotaan on helppoa houkutella. Yhteinen vihollinen luo yhteenkuuluvuutta. Vihollisen kukistaminen tuo mainetta ja kunniaa. Ainakin niin luvattiin. En väitä sotaa turhaksi tai merkityksettömäksi. Ilman sotaa voisimme kaikki kantaa vaatteissamme hakaristiä. Voihan tämäkin olla liioiteltu ajatus. On vaikea kuvitella toisenlaisia seurauksia ja tapahtumia tilanteille, jotka ovat jo tapahtuneet. On vaikea kuvitella tilanteita, joita sodassa olleet kuvittelivat. Sota ei ollut merkityksetön, mutta se oli silti itsekäs. Voittajat hyötyvät aina. 

Sota ei kuulunut kaikille maille, ennenkuin se sitten kuuluikin. On helppo tehdä sodasta kaikkien sota. Eihän se nyt täysin tahallista olekaan. Kuitenkin, misery loves company. Haluaisin silti ajatella, että kaikki sotaan kuuluvat ovat siellä omasta tahdostaan. Kipin asenne sotaan ja sen ''suurimpiin'' pelaajiin on kuitenkin hyvin negatiivinen. Amerikkalaisista ja briteistä hän puhuu käännyttäjinä lähetyssaarnaajieen ja lupauksineen. Sota ei ole reilua. Jos se olisi, voisiko sitä hetkellisesti voittaa? Tuskimpa.

Itse en pidä väkivallasta taikka sodasta. Kipin tuskainen puhe sodasta ja viha kaikkia osallistujia kohtaan riipaisee. Kipin toivo sodan lopusta häviää ja sen korvaakin pettymyksestä syttynyt viha. Kaikista tulee vihollisia. Joskus itsekin vihaan kaikkia. Minun vihani tosin lähtee väsymyksestä tai pahasta tuulesta. Tai siitä, koska ei huvita olla iloinen tänään. Omat ongelmat näyttivät enemmän ja enemmän naurettavilta, mitä pidemmälle kirjassa eteni. Ihan hyvä, että tälläisen sotakirjan lukee. Laittaa asiat perspektiiviin.

~ Janika N