maanantai 29. joulukuuta 2014

Tunteet pelissä

Mää en yleensä ole semmonen ihminen että leffat tai kirjat milläänlailla vaikuttais mun unensaantiin, saatika siihen että näkisin niistä unia. SS-kenraali kuitenkin kaivautui mun uneen viimeyönä.

Kirja on oikeasti todella rankka. Joskin se on ensimmäinen sotakirja - mihin itse olen törmännyt - joka avaa sotilaiden ihan todellista rintama-arkea. Lojuu ruumiita joka nurkassa. Kaveri jolle juttelit minuutti sitten onkin yhtäkkiä tunnistamaton kasa luita ja verta. Hyytävää, mutta niin todellista. En ole koskaan ajatellut että sota-aika - varsinkaan rintamalla - olisi mitään ruusuilla tanssimista, mutta en todellakaan ole osannut kuvitella miten raakaa se on. Eikä vain se miten raakaa. Vaan se että rintamalla sotivat joutuvat todistamaan sen kaiken. Päivittäin. Aamuin illoin. Keskellä yötä. Pelko on kokoajan läsnä. Kaikkien hermot ovat riekaleina. Päitä putoilee; fyysisesti ja henkisesti. Ei ole yksi eikä kaksi ihmistä joilla vain napsahtaa päässä, mistä seuraa vaikka juoksu päin seinää niin lujaa, että henki lähtee.

Kirja tukee ajatustani siitä että sodassa on oikeasti vain ne kaksi herra isoherraa isoissa taloissaan, jotka ovat eri mieltä siitä mikä konjakki on parasta. Isot kihot ikäänkuin pelaavat shakkia elävillä nappuloilla. Eikä nappuloiden menettäminen aiheuta herroille sen isompia tunnontuskia kuin shakkipelissäkään niiden taklatuksi tuleminen. Sotilaiden henki on johtajille niin yhdentekevä että yhden leivän palan varastaminen kuormasta johtaa kuolemaan. Kenraalit oikein huvittelevat ihmisten tappamisella. Kirjassa SS-kenraalin saapuessa tarkistamaan taisteluasemia, hän etsimällä etsii 'virheitä' ihmisten tekemisistä voidaakseen likvidoida heidät. Tätä murhanhimoa omissa riveissä kuvaa kirjan kohta jossa SS-Gruppenführerin joukkoineen on tarkistamassa lastenkotia, jonka keittiön ruokapadasta löytyy tykistöhevosen lihaa. Eihän se käy laatuun, jolloin SS-Gruppenführer hirtättää koko lastenkodin henkilökunnan ja lapset.

Sotilaiden sotahaluttomuuskin alkaa tässävaiheessa kirjaa jo olla selkeästi esillä. Ketään ei huvita enää. Kaikki saksalaiset tietävät Saksan hävinneen sodan aikapäiviä sitten. Mutta mikäli menee kenraalin (tai muun johtavassa asemassa olevan herran) kuullen vihjaamaankaan jotakin sodan häviämisestä, on kuula kallossa samointein.

Pieni inhimillisyys vallitsee kuitenkin sodassakin: "Palelemme. Näemme nälkää, pelko raastaa meitä, mutta silti voimme iloita fasaanista, joka juoksentelee sinne tänne palaneessa maastossa. Kukaan ei ammu sitä. Se olisi murha, ja vaikka tapamme joka hetki, emme ole murhamiehiä."

Lukiessa löytää itsestään aina joitain uusia tunteita. Nyt päässä pyörii lähinnä että miten yhtään kenenkään pää on voinut pysyä missään määrin kasassa, nähdessään ja aiheuttaessaan niin paljon kuolemaa.


2 kommenttia:

  1. En usko, että olisin voinut lukea tuota kirjaa minkä luit. Sota oli hyvin raakaa, mutta itse ei pysty kuvittelemaankaan minkälaista se oikein oli. Oma mielikuvitus ei riitä tuollaisiin kamaluuksiin jota kirjastasi löytyy. Tottakai kaikki tietävät vainoista ja kaikenlaisista natsien kamaluuksista, mutta minä en ole ainakaan ikinä ajatellut enkä kuvitellut kunnolla näitä raakuuksia. Hävettää. Sota on hyvin kaukainen minulle, mutta sotakirja on avannut silmäni vähän laajemmin kaikelle kamaluudelle, jota sota oikein oli.

    VastaaPoista
  2. Hienoja pohdintoja! Olet ajatellut asioita paljon ja käsitellyt tuntemuksiasi mukavan avoimesti ja syvällisesti!

    Sen verran vielä kommenttia itse asiaan, että kyllähän sota jälkensä jättää. Suomessakin oli sodan jälkeen todella paljon henkisesti vaurioituneita miehiä, jotka sitten pakenivat tuskaansa esim. alkoholiin. Toinen vaihtoehto oli se, että sota-ajan tapahtumista vaiettiin täysin, ne ikään kuin lakaistiin maton alle. Oma isoisäni toimi tuolla jälkimmäisellä tavalla. Hän ei puhunut sodasta mitään ennen kuin joskus 85-90-vuotiaana, silloinkin vain muutamalla maininnalla...

    VastaaPoista